Ingmar Bergman

Katsoin eilen dokkari Ingmar Bergman:ista. Meni Areenassa.

Vähän karun ilmeetön äijä. Jopa pelottava, noin nähden. Oli miten oli, niin nauru oli harvinaislaatuista. Kolkkoa, mitä lie. Eräässä kohdassa dokkaria ilmeni.

Selkeästi asialla. Selkeästi kertoi, mitä haki, tai siitä osuudesta, jonka tiesi, itsestään.

En ole paljoa nähnyt hänen leffoja. Pari varmaan, hyviä olivat.

Mielessäni piirtyy eräitä arveluja ohjaajasta. Eräänlainen löytöretkeilijä. Näitä on tavallisissakin, eikä löytöretkeilyjyys tarvitse tarkoittaa huippua, mitä Ingmar edusti.

Itseni tunnistin välittömästi löytöretkeilijäksi, siis tältä osin samankaltaiseksi. Ehkä yhteistä on tietty ironia ihmisyyttä kohtaan. Ihmisyys on monipuolista, joten tarkoitan ironialla jotain tiettyä piirrettä kohtaan. Bergman ei tästä kertonut, enkä ole hänen kuullut tällaista aihetta käsittelevän.

Ihminen hassunakin voi olla kaikkea muuta kuin ironia-ainesta, olipa kuinka tärähtänyt tahansa. Vaikuttumisesta ei jää vaikuttamattomaksi. Todellisuus voi vaikuttaa, ja kun se näkyy, niin silloin sen eräs puoli kokijassa.

Kun vaikutuksellisuus on kiinnipidettyä, takertumista, ja näkyy jotenkin todellisuuden omimisena, niin vastareaktio tällaiseen voi herätä.

Ehkä Ingmar oli socrates-tyyppinen tapaus, joka toi socrates-puolta esiin välineellä, jota ei alkuperäisimmän täksi-tunnetun tapauksen saatavilla ollut, aikoinaan.

Socrates-tyyppisiin kuuluu nopeasti historian kaikuja kelaillen myös Herakleitos. Kai se on sitä kiinnittymismahdollisuuden olemattomuutta, hiukan eri tavoin tuotuna.

Kiinnittymistä tarpeelliseen kuitenkin tarvitaan. Siten sidoksissa on puolensa, ja niiden kunnioittamisessa, jos ollaan poikettu asemaan, jossa ei voi elää miten sattu.

Elämän voi nähdä jatkuvana lohkautumisena. Mitä karkeammin sopimattomaksi on päätynyt, sen kiireellisempi on karsia pois soveltumaton, joka on aiemmin palvellut.

Erittely on taitolaji, mutta eriytyminen on tätä vieläkin isompi asia, koska liittyy myös itse erittelijään.