Juhasamy

Pimeässä metsässä kun kävelee, otsalampun kanssa, niin melko toisenlainen liittymä tienoisiin. Aistimaailma näön osalta valon kantaman päässä. Siltä osin, sentraalirajattu, tavallista tiukemmin. Ajattelin tuollaisen olevan jotain VR:lle (virtual reality) tyypillistä. Ei kai, kun kyseessä reaali, tietyltä osin täysin koettavana ja vastaanotettavana, vaikka ennakoitavuus aika toista, kuin päivällä. Jollain tapaa kuvio tuo kuitenkin samoja fiiliksiä, kuin VR, vaikka tienoona ei yleensä omilla reiteillä ole yhtä värikkäitä tapahtumia. VR voi kuvata jotain todellista, koko elämän laajuudelta, siinä kun kuvata osataan katsojalle, mutta silti kuvattu  on aina toista, kuin suora todellisuus. Mielen tasolla aito VR voikin olla enemmän unen kaltainen. Koska tilanteen tietää kuvitteelliseksi, voi mieli seikkailla vapaammin, jolloin vastaanottajana, oman kontribuution osuus voi tarkoittaa jotain vahvempaa kuin todellisuus. Elokuva on VRää, tosin VR ei ole niin suoraan kokonaisvaltaista. Interaktii

Tutkimus on tieteessä perusjuttu. Mitä tutkijuus sitten on, ihmisenä? Varmasti jotain. Jokin piirre korostuu, tai syytä korostaa, tutkimuksessa. Jotain menee vähän toisin, kuin tavan elämässä. Ei varmaan olemassa systeemistä kartoitusta, täysosuvana, tai ehkä höpsö lähtökohta selvittää lähestymistapaan merkittävästi liittyviä. Tutkimisen peruslähtökohta on kai se, että arvelee jostain, johon ei ole olemassa riittävästi otetta, ja ote tässä tarkoittaa tieteen vinkkelistä kai eniten tiedollisuuden osuutta. Tuntematon, tiedostamaton, tajuamaton, ... voi herättää kiinnostusta. Minkä voi kokea ja tajuta, sitä ei välttämättä osaa selittää sanallisesti, teoreettisesti, ... Poikkeaa siitä, että olisi jotain täysin tuntematonta, joka selittäisi havaintoja. Jälkimmäinen vaikuttaa selkeämmin salapoliisityöltä, ja löydettävää ajatellen arvokkaammalta, koska avautuu mahdollisuus ymmärtää enemmän siitä, mitä on havaittavissa. Havaintotason tietämys ja rakentelu, vs perustavamman osuuden m

Eilen katsoin leffan: System cracker. Kertoi noin 10-vuotiaasta tytöstä, joka oli laitoskierteessä, impulsiivisaggressiivisen käytöksen takia. Tarinana erittäin uskottava. Tuollaisen toteutus täyskuvaavana, kaikilta osin vaikeaa. Hyviä kuvausideoita, joista tosin en kaikkia älynnyt. Uutta oli, ilmaisutavassa, ja teeman ilmaisuun sopivaa. Vaikka loppu oli traaginen, ja katsojalle yllättävä, niin tavallaan mielentilana se päättyi "onnellisesti", siis kuolemaan. Suhtautumisen tällaiseen, voi kokea vaikeaksi. Mitä jos kuolema onkin vapauttavaa? Mitä riskiä elätellä tällaista? Ihmisen ajautumia itsessään, en lähtisi millään valtuuksin arvioimaan, tai hänen, joka katsojana luo suhdetta kerrontaan. Toivoa voi, ettei ole rikkoja, tällä tavoin. Toisaalta, päähenkilön kuolemasta ei ole varmuutta. Särkyneisyydestä on. Sitä varmasti luvassa, samaa toistaen, jos kuvittelee jatkoa. Kuvaavaa oli henkilön kasvot, suhteessa toimintaan. Jotenkin realistinen juttu, myös näyttelijän

Tykkäämisestä, toimintona, debatoitu joskus foorumeilla. Peukutukselle ei ole vastatoimintoa, siis peukku-alas-osoitusta, tosin muitakin osoituksia on yleensä valittavissa sille, miten mitäkin kokee. Sisällöllisesti arveltu vähän köyhän oloiseksi toiminnoksi. Voi osallistua, melko vähin perustein, muutenkin kuin vastaanottajana. Jos peukutus, ja sen kaltainen vakiosymboli-osoitus, on ainoa osallistumisen muoto, vastaanottamisen lisäksi, niin missä ympäristössä vallitsee, voi olla ongelma, tai kertoa kanssakäymisen alhaisesta laadusta. Missä noin karkeaan ei tarvitse turvauta, yksinomaisena, lyhytarvioinnit, tietyn suhtautumisen osoittamiseksi, voi olla ihan ok. Äänestys demokratian eräänä välineenä on tätä, että yhdelle peukku, muille nollat, ei tietääkseni miinuksia, missään. Lyhytarvionnit vastaavat keskustelunsuuntaisemmassa hajanaisempaa, tai spontaanimpaa heittelyä, tai sättiä. Jotain muutakin voi yleensä tokaista, kuin käyttää valmiiksi rakennettua, suhtautumi