Otsalanmppuretkeily

Pimeässä metsässä kun kävelee, otsalampun kanssa, niin melko toisenlainen liittymä tienoisiin. Aistimaailma näön osalta valon kantaman päässä. Siltä osin, sentraalirajattu, tavallista tiukemmin.

Ajattelin tuollaisen olevan jotain VR:lle (virtual reality) tyypillistä. Ei kai, kun kyseessä reaali, tietyltä osin täysin koettavana ja vastaanotettavana, vaikka ennakoitavuus aika toista, kuin päivällä. Jollain tapaa kuvio tuo kuitenkin samoja fiiliksiä, kuin VR, vaikka tienoona ei yleensä omilla reiteillä ole yhtä värikkäitä tapahtumia.

VR voi kuvata jotain todellista, koko elämän laajuudelta, siinä kun kuvata osataan katsojalle, mutta silti kuvattu  on aina toista, kuin suora todellisuus. Mielen tasolla aito VR voikin olla enemmän unen kaltainen. Koska tilanteen tietää kuvitteelliseksi, voi mieli seikkailla vapaammin, jolloin vastaanottajana, oman kontribuution osuus voi tarkoittaa jotain vahvempaa kuin todellisuus.

Elokuva on VRää, tosin VR ei ole niin suoraan kokonaisvaltaista. Interaktiivinen puoli "elokuva-VR:ssä" (EVR) ei ole yhtä vahva, kuin jos voisi liikkua maailman sisällä, vaihtaa näkymiä, ... toisin sanoen, peukaloida sitä, mitä aistien kautta saa, jolloin voisi ohjautua kohden jotain kutsuvaksi koettua.

EVR sitoo kulkua, pitää havaintoketjussa, jolloin muu tapahtuma jää vaikuttujassa nouseviin mielenliikkeisiin, jotka voivat varmaan olla joskus selkeästi havaittavia, mutta eivät muuta itse esityksen kulkua, kuin kokijan erilaista jatkotapahtumien vastaanottoa koskien.

Että voi itse hallita esityksen kulkua, tai ei, on vaikuttavaa, tai sitten ei.

Reaalin kaventamista havaintojen osalta, voi ajatella reaalin erilaisena vastaanottona. Sama maailma, voi yllättäen ilmetä hyvin eri tavoin koettavana. Pimeä metsä, taskulampun kanssa on aika osuva tapa kokea tällaista.

Aurinkolasit, tai jotenkin keikauttavat lasit, (värilasit, ...), luovat näkymää, jossa nähty ei priorisoidu esim etäisyyden mukaan, mikä on kulkijana merkityksellistä. Homomogeeninen havaintomaailman muutos on jotain tasapaksua, latteaa, vaikka sekin voi vaikuttaa radikaalisti, esim jos värit vaihtuvat tietyiltä osin toisin, jolloin tasapaksuudesta ei voi täysin puhua.

Otsalamppuretkeily (OLR) on vähän kuin live-elokuvaa, kokemuksena. Voi irroittaa vahvasti vallitsevasta maailmasta. Ollaan oikeasti in-real, mutta havainnoin kavennetusti. Elokuvissa voi olla havainnoin täysvoimaisesti, missä tahansa maailmoissa, mutta konkreettiset seuraukset jäävät valitsin pään sisäisiksi, ja nostatusten jälkeisiin reaktioihin / toimiin.

Paitsi, että OLR-tyyliset voi kokemuksena olla vahvempaa kuin aito todellisuus, niin tietty todellisuuden katsominen voi joskus helpottaakkin. Pään voi ns laittaa pensaaseen.

Kun OLR tuo kulkemista ajatellen fokuksen lähitienooseen, ja valon ulkopuolelle jää paljon tuntematonta, on käytännössä suunnistaminen paljon vaikeampaa. Ihminen on valossa, mutta valon keskellä kuin sumussa.

Näköön perustuvan ennakoinnin mahdollisuus vähenee paitsi OLR-menossa, niin etenkin täyspimeäretkeilyssä (TPR). TPRssä, tai vähäisissä valo-oloissa, ei voi silmiin turvautua. Siltä osin jopa helpompaa, kuin OLR.

OLRssä ei näköön nojaamista voi olla ottamatta huomioon. Seuraamuksia otettava tilassa, jossa joutuu venymään selkeään reitin tarkasteluun, että myös siihen, että jotain voi joutua kokemaan fyysisemminkin, kun osa ennakoitavuudesta blokattu pois.

Vaikea selittää täysin, mistä voi joutua, että OLR on vaikuttavampaa kuin TPR. Ennakoitavuusvaje, ja se, että joutuu kiinnittämään huomiota reittiin, joka vähentää varautumisen mahdollisuutta, jollekin, lähemmin vaikuttavalle, esim kosketuksen, äänen, ... kautta.

Kun joskus ajattelin kuvitteellisesti, mitä maailmaa pimeäjuoksu voisi tarkoittaa mielen kannalta, ja suorituskokemuksena, niin ennakoitavuuden selkeä mahdottomuus oli varmaan ensimmäinen iso asia.

Se, että löysin tänä syksynä uuden hankinnan jälkeen OLR-puuhastelun, on tuotakin erikoisempaa, tosin myös mahdollisempaa, koska metässä voi tosiaan juosta otsalampun kanssa.

Voi aidosti päästä jännittämään lähiseurauksia. On siten kutkuttelevaa.

Ensimmäinen kunnon keikka oli lukea kirjaa pimeässä. Sattui lisäksi satamaan. Pyörämatka jonkinlainen, ja pyöräily metsään. Tekemisen hakemista, ja päädyin sitomaan sateenvarjon ylleni polkupyörän "kumi-iiliksillä". Sateen ropinaa sateenvarjossa, istumista puun rungolla, ja selkäkivun takia taiteilua, ja sitä varen myös kävelysauvat.

Pimeäsadelukeminen metsässä, oli niin erilaista, että säikytti olotilan muutos. Sitten päädyin ajattelemaan, miten joku metsäneläin säikkyisi minua, vai pitäisikö tilannetta ihan tavanomaisena, ja kulkijaa neutraalina. Pelko hävisi.

Sateenvarjo osui yhtenään risuihin, ja puihin, kun vähän liikuskelinkin. En osannut hahmottaa mustan varjon ulottuvuutta, ja tuntumaperusteisesti tuli kosketuksia, josta seurasi veden tippumista.

Lukutilanne oli niin uusi, että hoksasin, että lampun valossa voin nähdä varjon reunan selkeästi, lukulaseilla. Näköhavaintoni ulottuvuudesta tuli löydetyksi viimeisenä. Lähiperusteista menoa, todistetusti, elimistön priorisoimana.

Jatkan juttua kommenttiosion puolella ...