Kuplanpuhallusta

Huumori on irroittelua. Irroittelu on etäisyydenottoa siihen, mikä on yleensä pakollista, jotain seurattavaa, josta ei voi olla kovin etäällä, pitempiaikaisesti, tai käy huonosti.

Etäisyydenottotapoja on monenlaisia, suhteessa siihen todellisuuteen, joka on kestävää, tai sillä tavoin vallitsevaa, että törmäys tällaisen kanssa voi olla kohtalokasta.

Ihminen on tietyllä tapaa aina sidottu seuraamaan sopivasti jotain, ja toisaalta väistämään seuraamaansa. Pysyvyyttä en oikein osaa muotoilla tuon vankemmin.

Joskus heitin asian tetsonista pikkulauseella, jonka syntykontekstiin en enää kirjoittamisen jälkeen päässyt. Ilmaisu jäi unenomaiseksi. Kai siinä lausahduksessa oli jotain reaktiota, josta päätellä jotain, suuntiin liittyvää. Vuosien jälkeen voi näitä bonjata.

Ihmisessä on jokin viisaus, mutta senkin ottaminen käyttöön noin vain, voi olla brutaalia. Tilanteet vaihtuvat, eikä sovellettavuutta ehkä ole, puhumattakaan linjakkaammasta sovellettavuudesta.

Nykyään miettinyt, miksi törmäillään kaiken erilaisen kanssa niin paljon, ja miksi kaikesta puhutaan ristiriita-asetelman kautta.

Amnestyn organisaation sisällä oli jotain kyseenalaista, vaikka ns hyvis-järjestö. Uskovaisuutta ei tässä mielessä tarvitse edes mainita, on sillä tavoin jo niin tutuksi käynyt.

Pienieleisemmin puhutaan dilemmasta mutterin vääntäjän, ja oppineen kesken. Huumoria on suuntaan jos toiseen, tosin myös oikeutetun osuvana.

Mitä merkityksellisyyksiin tulee, niin se varmaan pitää paikkaansa, että mitä suurempaa, sen eniten se sekoittuu kaiken muun taakse. Tästä voi olla hyvin paljon erilaista kertynyttä ilmaisua.

Ihminen voi paitsi erikoistua tasolla, niin myös tasokokonaisuuksissa, jolloin erikoistuminen on kuplaa, vähän eri tavalla. On vaikka Äiti-Teresaa, jota voi syystä moittia, tai jos ei hän käy tähän, hänen täyskattava-pyhyytensä vuoksi, niin varmasti löyty litania sopivampia.