Olemisesta

Mitä huomannut "sivusta", niin itselläni ei tunnu olevan tarvetta kuin haahuiluun. Näin teen langanpäästä, jos toisesta.

Toisaalta jos jotain kokoan, niin sekin on sillä tavoin tarkkaa odotuksilta, että vaikea ajatella saavan läjään tyydyttävää yhteisvoimin, kun omasta takaakin vaikea koota sitä, mitä odottaa, ja tekeminen voi olla yhtä purkamista, ja kasailua.

En varsinaisesti pyri kokoamaan mitään, vaan tuollainen rakentelu itsessään ohjaa, sitä mukaa. Siis vie.

Kaikille sopivaa on vain joka kaikkien uniikkiudessa, tai yhteisluontevassa, joita kumpaakin voi tietysti hakea luontevasti, tykönänsä, ketä (")tiimissä(") onkaan, vaikka jälkimmäinen on selvästi tarkoitus olla kaikkien osapuolten juttu, jos osapuolijakoa tehdään, kokonaisuudesta, jollain periaatteella, jonkin järkevän syyn takia.

Tuosta kun poikkeaa, on kaikki kaupankäyntiä. Tekemistä toisille, jotta saa jotain tarvitsemaa. Kaupankäyntiä voi aina käydä. Kai silläkin on puolensa, ellei täysin välttämätöntä.

Seikkaa ei tarvitse problematisoida, tai ilmankin pärjää, tai sitten ei.

Ajoittaisia turbulensseja ilmenee, ja jos ei, eli ne onnistutaan välttämään, eletään jarrutuksessa, josta voi olla isoja seurauksia, vaikka ei suoraan mitattavuuden piiriin kuuluvia. Kontrollin heikkous on säätö, jolloin säädön vaikutuksista ei tarvitse niin piitata. Mistähän johtuu.

Kollegiaalisuus poistaa kitkaa, siis yhteisemmäksi koettu tavoite, jää tulokset yhteiseksi, tai jotenkin osapuolille kuuluvaksi, ilman ulkoisemman kakun jakamista. Kun mennään kollegiaalisuuden ulkopuolelle, voi ulkoisempaa tulosta jakaa muille, mutta ei sitä tulosta ainakaan kovin suoraan, joka jää kollegoiden saamiseen, heidän yhteistoimen aikana, ja voi säteillä myöhemmin muualle antamisena, jos tekee.

Tekemistiimin työpanos toisessa ääripäässä voi kohdistua myös täysin ulkopuolisille, ulkoisemman kakun ottamisena, tai sen kertymän hyödyntämisenä myöhemmin, joka rakentuu toimijoihin. Orjuus puhtaimmillaan on ulkoisemmaksi jäävän tuloksen korjausta pois tekijöiltään, mutta myös tekijöille koituvan osuuden hyödynnystä maksimiin, niin kauan kuin hyödynnettävää on, ja miten kauan sitä on mahdollista ylläpitää.

Tällaisesta kirjoittelusta tulee mieleen Karl Marx, ja toisaalta myös Adam Smith. Keskinäistoimeentulo, tekemisen, toiminnan ja tulosten kanssa, mahdollisimman koherentisti ja kestävästi, osallisten kesken, jolloin fyysisesti muotoillen voisi sanoa, että "kone" on mahdollisimman ehyt, sisempien toimintaosiensa suhteen.

Kuulostaa robotiikalta.

Nykyään ajatellut, että jos tietyssä määrin ei hyväksy elämän realiteetteja, ja materiaalisen maailman rajoja, ja yrittää elää sovitunlaisia odotuksia, on tilanne jossain vaiheissa paikattava selkeän inhimillisesti, mutta radikaalimmalla tavalla.

Kun koneenkaltainen toimivuus kielletään, joudutaan joskus vasten sitä todellisuutta, jossa se todellakin vie, eikä vikistä, ja toisaalta vikinää tuskin esiintyy, koska tarpeen luoma vaatimus on niin suuri, että vikinän sijaan esiintyy vahvaa oikeutusta, eikä muuta odoteta oleva olemassa.

Humanismillakin on rajansa, vaikka rajat ovat myös rationalismissa, lähielämää kauempana olevissa rakenteissa, joista irtisanoutuminen johtaa jatkuvaan kärsimykseen.

Kärsimyksen itse käsitän kyllä (yleensä, käytännössä) jatkuvana, kuten idässä on osuvasti oivallettu, ja lännessä puuttuu mielestäni se tieto, että maailma on aina subjektiiviseksi jäävä, jossain kohden. Tiede on tavallaan sidottu tekijäänsä, joskin sidonnaisuus voi olla niin väljä, että muodostaa katon kaikille osapuolille, ei vain tietyille, joksikin aikaa.

Kärsimystä ei ole niin paljoa aidon kollegiaalisuuden yhteydessä. Siitä paljon haikaillaan, ja koti lähenee tässä mielessä extremeä, jos tekee sen pyhäinhäväistyksen, että käsittelee jaettavia toimialuita jatkumollisesti, siis näkee yhteisen tärkeyden siellä, missä yhteiselämää on jotenkin, tai lähes täydellisesti.

Rakkauden kiehtovuuden voi selittää ihan materiaalisestikin, eli ennustaa olemassaolevaksi, kuten yllä tein. Ehkä tuollainen puoli elämää vaatisi pientä objektiivisuutta, jota kuitenkin joudutaan elämään paljolti. Jatkumollisempi asenne koherenttiuden mahdollisuuteen voisi olla kivempi.

Tässä on tietysti porkkanaa pyrkiä olemaan osallinen kaikessa siinä, missä kollegiaalisuutta on. Ihminen yleislajillisempana menee tähän suuntaan, ja koska hierre vähenee, ja resurssien hukkaaminen, niin vieton voi sanoa vievän, tosin vietto ei ole niinkään tehtyä ja kestävyys sidottu tekijöihin, vaan tällainen vietto on olemassaolevana kaikille mahdollisempi.

Yleensä hierre ihmisen tapauksessa ajatellaan tulevan lähinnä toisista varteenotettavista tekijöistä, eli ihmisistä. Tai varteenotettavista tekijöistä elää jokainen eliö, mutta ihmisen tapauksessa kanssaeläjien merkitys korostuu, samoin muilla laumaeläimistöön kuuluvilla.

Elämäntuskan kohdentuminen lajitovereisiin tai muuhun ympäristöllisempään on eräänlaista jakoa, lajien kesken, ja tämä taitaa vaihdella. Osalle lajitoverit eivät merkitse paljoa, hyvässä tai pahassa. Osalla on juuret paljolti toisissa, hyvässä ja pahassa, jos vaan suhde ympäristöön riittäväresursseinen.

YOn ajatelman sovellutus voisi olla esim perustulokysymys. Jos hiertävä suhde kaukaisempaan ympäristöön vähenee, ja oleminen vasten muuta luontoa on helppo ja itsestäänselvä, niin mitä se tarkoittaa paremman hakemisen suunnalle, jos tähän tulee tarve? Parempi elämä on itsessä, tai muissa, tai molemmissa, ellei suhdetta ympäristöön voi tarkentaa, ja löytää siitä tarvittavaa.

Käsittääkseni eliöt ovat aina viimein kokonaisuuden armoilla. Tiettyä jännitteellisyys on aina, ja se luo suuntaa sisältä päin mahdollisena. Jännitteellisyys voi lakea, ja tietty suuntaavuus voi hävitä, mutta tuskin kaikkeus jännitteettömäksi koskaan käy. Mitä kussakin, joksikin kokonaisuudeksi erottuvassa, jolloin tämä on, tosin vasten erottajaansa, tai eroavuuden kokijaa.

Eri kokonaisuuksia on, erottajille, tosin eroavaisuuden kokemus ei välttämättä ole monisuuntaista, tiettynä hetkenä. Ehkä on niin, että jos on olio o1 ja olio o2, eivät nämä koskaan tule tietoiseksi toisistaan, samaan aikaan. Elämä saa kummalkin tuntumaa joistain olioista, b1, b2, ... Mutta niistäkin tällä tavoin äärimmäisesti kerrottuna, samalla tapaa.

Siinä olemassolon teemaa, alustavasti, atomisoidumpana. Varmasti pyhäinhäväistys, ihmisyyttä kohtaan.

Perustuloon liittyen lisään tarinaa vielä. Perustulon voi ajatella olevan jotain perustavaa. Perusta, pohja, faktat, ... On tässä ehkä jotain, mistä ei koskaan päästä miten sattu jatkossa, tai ehkä ei edes tarvitse, tai ole hyvä.

 Jos ajattelee perustulon tekijöitä, he elävät työstä ja aktiivisuuden kohdentamisesta johonkin tekijään, jolloin siitä maailmasta tulee heille tärkeä, elettävä, jossa paikka ansaitaan. Tällaisesta pidetään kiinni.

Perustulon tuottajien intressi on siten paneutua tekemäänsä. Toisaalta he voivat odottaa, että jotain tehtäisiin vastaavasti. Kuitenkin tekemislisä voi olla uhkaksi koettu, eikä kilpailijoita ole luonteva nähdä apajilla. Perusjutut elämän ylläpitämiseksi voivat kuitenkin olla melko yksinkertaiset, vaikka muuten laatupuoli onkin rajaton.

Oleellista perustuotannossa on sen vahvuus, sillä kun lanka tällaiseen katkeaa, häviää laatu, tai sen mahdollisuuskin. Sitä ei voi ilmetä. Siten yksinkertaisella ja selkeällä voi saada otteen mistä vain.

Taipumus elää lokeronmyötäisesti, tai elämää takaavalla areenalla näkyy muussakin. Myös säätämistyön ja hallinnon voi nähdä reviirinä, jonka avulla saa tarvittavaa. Miten luontevaa tätä siivua on lohkoa ulkopuolisille? Miten tässä työssä voi toteuttaa sitä ihmisyyttä, jota ehkä tarvitsee, joka tapauksessa?

Tietyllä tapaa tarkkuus ja erikoistuminen on hyvä ja kiva asia. Toisaalta erikoistuminen itsessään on sidosten minimoimista, ja vähäisellä elää lopulta niukasti, vaikka kokonaisuus voi paksuuntua. Mitä hyötyä on suuresta potentiaalista, jos saa vaikka vain vettä tai leipää.

Ihmiset sitten toteuttaa sitä, mitä voivat. Yksi hallitsee. Yksi tekee sitä, toinen tätä. Ja kaikki näyttää toisten mielestä tärähtäneiltä, överiydessään, johon ovat sidottuja.