Kuntoilupäivistä

Toinen sunnuntai, edellisen lisäksi, käydä polkulenkillä, eli juosta, ja kävellä, jotenkin sopivasti.

Edellisen kerran oli melkoinen alaselkäsärky, ja myös sillä vuoden aloittavalla samoin, muutama viikko sitten, joskus. Jänski huomata, että kahdesti ponkaissut juoksemaan, alaselkäoikkuiluun tympääntymisen takia.

Viime kerralla oli flunssaa, tai pientä kyseenalaisuutta, ja elimistö oli aika omistautunut lähikontaktiin uusien tulokkaiden kanssa.

Tänään ei ollut sitä ongelmaa. Unirytmiä tuli ajateltua, ja riittävää päiväohjelmaa. Sokeritautiriskin ja ehkä sen osittaisen ongelmoinninkin vuoksi tulisi pitää liikunta maksimissaan siten, että edellytykset tuohon säilyisi mahdollisimman hyvin, eli ettei liikunta kuitenkaan menisi överiksi.

Toisaalta verenpainelukemissa selkeä nousu talvikauden loppupuolella. Stressitasoa kun mitannut, niin täyspunaisella, sen laidoilla mennään. Painetta nenä ja sivuonteloissa, vasemman korvan tinnitys, ja jotain, mitä nyt en muista.

Aivan poikkeuksillista, edellisiin vuosiin nähden, tai ehkä ei, kun viimeksi en voinut edes kuntoilla tähän aikaan, kun sydän laukkasi pienestäkin rasituksesta pilvilukemiin.

Lenkin jälkeen jänski olo, kun kävi selälleen, venyttelemään. Jotain nesteitä meni kasvojen syväalueella toisin. Ehkä sopiva liikunta voi saada poskiontelotienoon elämään niin, että tulehdustaipumus vähenee.

Hammaskipukin oli, ja lähellä äänen menetys. Oli näitä.

Viime sunnuntaina arvelutti äänen romahtaminen. Sitä ihmettelin, että uskalsin lähteä lenkille, jonkin pakottamana. Huomasin kyllä, että fiksusti meni, sillä villamaisen huokoisen kommandopipon päälle olin laittanut kankaisen kangaskerroksesta tehdyn, samanlaisen.

Huokoinen villakommando, ja sen päällä oleva ohut ja tiivis kangaskalvoinen yhdistelmä vaikutti kivalta. Villahuokoset pitävät ilmaa, ja kangaskalvo estää jonkin verran lämpimän ilman poistumaa. Nerokas vaikutulma, ja tetsonista.

Alaselkää tuli kuntoon, molemmilla kerroilla. Sitä ihmettelin, miten voi hyvin mennä juostessa tärinää vaimentaen. Ei todellakaan tarvitse rikkoa itseään, turhan tärksytellen. Hiihtämisen suuntaan se taisi mennä, kengät jalassa. Ei paha.

Tänä vuonna on metsässä tavallista enemmän kaatuneita puita. Oma havainto ainakin. Kuuset ovat enemmistönä, kaatuneitten joukossa. Varmaan johtuu siitä, että juuret matalimmalla, ja kun routaa ei ehkä ole samalla tapaa, kuin muina vuosina, niin se siitä.

Myös jää on ollut toisenlaista. Lumi estänyt kunnon jään syntyä. Viitannee samaan, minkä voi nähdä metsässä.

Toisaalta lumipaljous. Tykkylumi painoi paikoitellen aika kaarisillalle metsää. Kai siinä puu saa melkoisen kuormituksen osakseen.

Eräs hämärä ilta meni ihmetellessä puiden latvojen liikettä. Taajuus oli aivan toista kuin kesällä. Puut kaahasivat korkeudessa, miten sattu, ja aika omia ratojaan kukin niistä. Katselin vähän kuin hypnotisoituna niiden keinuntaa.

Tänään oli polullani eräs kuusi. Siinä oli hyvä tasapainoilla. Liukkaat lenkkarit, rungon päällä vähän lunta ja jäätä. Varovasti otettava juttu. Parasta extremeä tietysti runko liukastettuna kokonaan jäällä, ja jos vielä taipuu, niin siinä onkin kiva tasapainoilla. Mitä parasta dementian ehkäisyä, se tuli mieleen.

Oikeasti dementian ehkäisy-ajatus ei ehkä olekkaan ihan huuhaa-arvelu. Tasapainoilu yleistettynä on huojahtelua, äärilaitojen välillä. Siihen voi tiivistyä paljon terveyttä tuovaa.

Metsä on talvella pehmeä, lumen takia. Jos muksahtelee, ei välttämättä satu. Toisaalta kun liukasta, niin taitaa kaatuminen olla lievempää senkin takia, sillä liike ei pysähdy niin nopeasti. Talvella on yksinkertaisesti turvallisempi harjoitella kaatumista.

Pyöräilyssäkin kaatunut paljon, tosin en jaksa kaatuilustani paljoa välittää. Turhaan jos stressaa, niin ei osaa kaatua, koska ei osaa mennä sen tilanteen tasalle, jota reaktiot vaativat.

Joskus sanotaan, että humalaiset selviävät kaatumisista parhaiten, ja taaperot. Siinä voi olla osa totta.

Oma kokemusta on rentouden vaikutuksesta, kun hyppää korkealta veteen. Kymmenen metriä on omalla kohdallani ollut täys-extreme, enkä toista enää tuollaista. Sen huomasin, että kauhusta jäykkänä hyppääminen on suorastaan vaarallista.

Kun kiikkeröi, niin tietty tuntuma ympäristöön on tärkeä. Radikaalit ja voimalliset ohjaustoimet, ja niihin turvautuminen voi kahlita paljon, vaikka niillä voi estää ongelmatapahtumia. Jos ongelmatapahtuma ilmeneekin jostain syystä, niin voi olla katastrofaalisempi, kertalaakinakin.

Paras esimerkki pyöräilyyn liittyvästä turvallisuuden ajattelusta on käännökset. Tavallisesti käännytään ilman liukuja. Jos takapyörää kuitenkin liu-uttaa aktiivisesti, ja liukuma säilyy, ei joudu kahden maailman pyöriteltäväksi. Voi mennä sen liukukitkan mukaisesti, liikeiden puolesta.

Jos joutuu jännittämään, että milloin lepokitkakynnys ylittyy, ja liuku alkaa, niin liikeiden osalta tuo tarkoittaa eräänlaista kynnystä, ja siihen törmäämistä, ja niin, ettei oikein tiedä, milloin tarkalleen valmistautua törmäykseen.

Jonkin verran voi olla hyvä ottaa kontaktia maisemien kanssa.

Parasta noissa reaktiivisissa on se, jos niihin voi keskittyä. Sen todennut, että eniten sattunut kaatumisia pyöräteiden ulkopuolella, vaikka tuo pyöräilyosuus marginaalinen, suhteessa normaalireitistöön.

Pahimman pyryn aikaan, kaaduin aamuisella työmatkallani kolme kertaa, ja jokainen kaatuminen autojen väylällä. Kun siinä pyöräilee, joutuu kontrolloimaan autoja samalla, ja se luo jännitystä, vaikka autoja ei ilmaantuisikaan.

Paineen alaisena ei oikein voi keskittyä omaan turvallisuuteen. Kun turvalliseen kulkemiseen voi keskittyä, voi tapaturmia sattua yllättävän vähän, vaikka tilanteet muuten olisi vaikeita.

Jokin aika sitten tuli kelailtua, että lähes kaikki selkeät ja merkittävät onnettomuuteni ovat sattuneet, kun en ole ollut yksin. Porukka lisää onnettomuusriskiä, vaikka siinä onkin hyvät puolensa.