Omistamisesta

Elämänlokero, eri tipahtarymille, ei ole aina yhtä elettävä. Asia käy ilmi, kun vertaillaan suoriutumisia, tiettyjen ihmisryhmien osalta.

Osa ihmisten aluista lähtee tilanteesta, joissa menetys ei ole yhtä todennäköinen. Ongelmointi sitäkin varmempaa.

Luonto kokonaisuutenakin on jänski. Elinolot koko planeettaakin ajatellen vaihtelevat. Elämää on pimeistä meren syvyyksistä, ja kuumista lähteistä lähtien, ties minne.

Jos on vaikeita olosuhteita, ja jopa selviytyminen voi olla niin ja näin, niin tietynlaista karsintaa tosiaan esiintyy. Osa pärjäävistä voi olla huomispäivän menestyjiä.

Talous on varmaan vähän samanlainen. Kun on väline, ja paikkansa ansainnut, niin siinä kun luo tilaa, niin samalla painetta, jolloin paine terästää, ja luo tarvittavaa siihen, mitä kaivataan. Talous saa aikaan, entistä vähemmällä, joten siitä tulee entistä elinvoimaisempi.

Siinä kun eliöt hioutuvat kohden ylipäätään mahdollista, niin sama ilmiö koskee välineitä, jotka palvelevat eliöitä, kuten ihmistä. Ihmisen voi nähdä näin kehittyvänä välineenä, kuten ne välineet, joihin hän alkaa nojata.

Tehdyn voi minusta jollain tapaa omistaa, ellei erityishaittaa. Omistettava on kuin omistajansa jatke, jonka omistaja työstää haluamakseen, tai hävittää, ellei se tuota hyvää.

Omistamista pidetään joskus hyvänä argumenttina, kun puolustetaan mm kestävää elämäntapaa. Omistaja pitää huolta omistamastaan. Varmasti, jos omistettu palvelee häntä. Muussa tapauksessa ei.

Noin Björn Wahlroosin ajatus luonnon omistamisesta ei oikein taida toimia. Jos luonto ei palvelekkaan, niin sen pahempi sille.

Ajatus luonnon ja sen osasten omistamisesta on muutenkin outo, sillä olemme tuon ympäröivän sälän muovaamia, oli se sälä miksi sanottua tahansa. Elämämme riippuu siitä. Ympäristö on enemmänkin se, joka omistaa meidät.

Omistajana luonto ei kuitenkaan ole brutaali, vaan neutraali. Jos emme toimi sitä vastoin, voimme elää ihan kivastikin.