Aisteista ja aistikokemuksista

Tänään oli muutama otsikko sokeudesta, YLEn sivuilla.

Juuri aamulla mietiskelin äänen ja näkemisen aroa, tosin kulttuurin yhteydessä, ja siinä mielessä, miten maailmat voivat avautua musiikin ja näkemisen kautta.

Siinä kun on erilliseksi koettuja värejä, ja niiden erilaisia sekoitelmia, jotenkin nähtyinä, ja värien liittämistä teoksiin, kun ajatellaan värirakentelua, niin musiikissa on sama.

Musiikissa on tosiaan se oktaavi, ja näitä oktaaviportaita taajempaan, ja verkkaisempaan suuntaan. Oktaavissa erillisportaita jokunen, olikohan seitsämän, ja väliportaita mukaan.

Porrastetussa musiikissa voi olla samanakaisesti soimassa eri kohonemia, tai tolppia, ainakin näin voi ajatella. Oleellista on, että ihmisen kuuloalueella on rajattu määrä tolppia käytössä, tiettyä instrumenttia ajatellen.

Mitä musiikkiin ja ääneen tulee, niin ääni on puolestaan hyvin paljon vapaampaa. Musiikkiin voi liittää eri instrumenttejä, jolloin tolpastot voi kokea eri tavoilla. Tietyn instrumentin voi saada myös portaattomaksi, jolloin samaa intrumenttia on, mutta paljon erilaisemmin kuultavana.

Tietty väri puhtaana on kuin instrumentti. Värin intensiteetti voi vaihdella, ja yleensä tässä ei ole porrasteisuutta. Siten väri on kuin musiikki-instrumentti, jota ei ole porrastettu, vaan on vaikka viher-jatkumo, samoin kuin on kitara-jatkumo, siltä osin, kuin on ihmiselle liityttävänä. Kitaraa parempi instrumentti vertauksessa olisi jokin jatkuvaäänisempi, esim huilu.

Monen pää-värin sekoitukset voi ajatella eri ääni-instrumenttien yhdistelminä, miten vahvasti kukin niistä onkin läsnä.

YO viretelmä on teoreettista yhdistelykulkua.

Se tuli kuitenkin mieleen, että aivan kuin äänimaailma olisi tosiaan avaruudeltaan paljon massiivisempi. Mitään perusteluja en osannut liittää arveluun, enkä ehkä nytkään halua asiaa yrittää perustella.

Hymyn voi kuulla, kuulemma (ylen ...). No varmasti, ei siihen sokeutta tarvita.

Joskus ihmetytti, kun olin mukana pöytätilanteessa kuuntelevana "osapuolena", niin puhetuokio toi mieleen jotain outoutta. Kun katsoin ympäröiviä ihmisiä, kuulemisen kautta aistittava maailma asettui siihen, miten maailman yleensäkin kokee, ilman outouksia.

Miksi tietyissä tilanteissa ei sitten riitä se, että on läsnä vain kuulemisen kautta, ja seuraus voi olla irrallinen todellisuudesta. Miksi toisaalta voi olla niin, että jos ei kuuntele, ja käyttää vain silmiä katseluun, on samalla tapaa pihalla, mukanaolosta, vaikka tämäkään ei aina toteudu.

Kokemuksena tuollaiset yksittäiset tilanteet jää mieleen.

Toiminta yleensä edellyttää itselläni, että tekemiseen voi liittyä kuulemisen kautta. Kerran totesin, etten voi siivota, jos on leveä lierihattu päässä, vaikka muuten kiinnosti lierihattuilla. Se oli valinta, joko siivotaan ja ilman lierihattua, tai lierihattuillaan, ilman siivousta.

Näkeminen on toimintona liittävä ja vahva. Kuulemista voi helpommin säätää. Jos silmät on auki, yleensä näkee, ja jotta ei näkisi, on silmät laitettava kiinni. Näkeminen ei ole samalla tapaa pehmeää, tai pehmeästi otettavaa, kuin kuuleminen.

Tulikin mieleen näkemisen pehmeydestä vilinä, ja maailma, jossa erottuvuus vähenee. Pimeä on tällaista, samoin sumuiset kelit.

Päivälläkin voi näkemisen mahdollisuutta sotkea, jos estää näkemisen tarkentumista yksityiskohtiin tavanomaisesti. Jos ajaa pyörällä, voi katsoa lähelle, ja vauhdissa lähimaasto vaihtuu sitä nopeammin, mitä lähemmäs katsoo. Horisontissa on sitä yhtä ja samaa, enempi.

Kokemus näkemisen kautta tapahtuvasta vilinästä luo erilaisen liityttävyyden. Aika selvää. Mitenhän paljon ihmisten kokemukset tässä vaihtelee.

Itse joskus kokenut, että aivan kuin yskityiskohtien nopea seurailu, toinen toista, saisi aikaan jonkin moottorin heräämistä. Pyöräilyssä on mukana jossain melko hitaaksi koetussa, toistavassa liikkeessä.

Kun silmien kautta saa toisenlaista taajuuskanavaa auki, muuttuu hitaamman kanavan koettavuus toiseksi. Se on tavallaan elettävämpi, olemiseen sopivampi. Aivan kuin havaintojärjestelmä olisi jotenkin paremmin synkassa. Olisi vaikka sitä virtausta, josta kerrotaan monessa yhteydessä. Voisi myös puhua leijailusta.

Eri aistit voi tosiaan liittää instrumenttien kaltaisiksi. On sanottu, että aivoissa käsittely tapahtuu aika samoilla mekanismeilla, tulisi sitä havaintoa silmistä, tai muualta. Kokemus on kyllä niin erilainen, että käytännössä ero tulee tehtyä, ja varmaan aika tarpeellista voi olla, ellei jotain erikoisempaa tilannetta meneillä.

Eräs aistien sointu tuli kerrottua tässä blogissa viime syksyllä. Tein illan hämärissä, tai yön tunteina retkeä vähän kauemmas. Oli mukana lämmintä teetä termarissa. Tuli kerrottua siitä, miten maailman kanssa voi olla sinut.

Olin tosiaan poterossa, vähän viileässä, tosin keli oli kuivan viileä, ei kostea. Hörpiskelin teetä kiepissä, eikä teen tuoksua voi olla usein kokematta. Siinä sitä on kuin sinut, maailman kanssa. Teen tuoksu, viileä keli, ja sitä vasten kieppi, eli lämpötilatuntemus, kun on x-kerroin suojassa itsestä löytyvän kanssa, sen lisäksi että maastoutunut samoin.

Unohdin kertoa edellisestä, että toiminta oli saanut veren kiertämään, ja koettu kylmyys oli enemmän vahvuutta, muuten kylmästä säästä, vaikka väliaikaisena. Verevä tila voi ilmetä, ja sen voi saavuttaa vasten kylmiä olosuhteita. Mikä tämä on, niin muuten osaa sanoa.

Tuon lisäksi unohdin kertoa tärkeimmän, tai sen, joka teki viimeisen silauksen hetken kokemukseen, ja täräytti tilan erikoiseksi. Se oli tuuli puiden latvoissa, ja tuulessa esiintyi selkeän eri vahvuista sointia. Oli kuin jokin instrumentti olisi soinut samalla. Ei suoraan puhuria ja sen vaihtelua, vaan jotain vähemmän äärimuotoista saumattomuutta.