Oppimisesta, rakentumisesta

Voikohan ihmiset luokitella herkäksi ympäristön suhteen, vähän eri tavalla. Olisi samaa potentiaali herkkyyteen, vallitsevuuden kanssa, tosin herkkyys kohdentuisi erilaisuteen vastaanottajana, vaikuttujana ja toimijana.

Olisi ensinnäkin suoraa synkroniaa vallitsevuuden kanssa. Tämä voisi tarkoittaa tunneherkkyyttä, piirrettä liittyä tunteisiin. Sitten olisi liittymistä perinteisempiin älyn alueisiin, jotka kokemuksena tietysti erilaisia, kuin tunnemaailmaksi eroteltu.

Välitön herkkyys voisi ilmentyä jo geneettisesti valmiimpana. Ehkä välittömin herkkyys on aina hyvin pitkälle geneettispohjaista, tai sitä, joka rakentuu varhain ihmiseen. Herkkyys voi lisääntyä kokemisten kautta, eli myöhemmin, jos rakentumista on mahdollista terävöittää johonkin suuntaan, olivat kokemukset tietoista harjoittelua, tai muuta ympäristö-altistumista.

Vaikea sanoa, onko välitön herkkyys sitä, mikä syntyy varhain, ja muu hakevampi ja puntarointia vaativa luotailu/herkistely sitä, jonka pohja luodaan myöhemmin, ja vaikka koko eliniän mittaisena teroitustyönä, vaikkakin jollain tapaa siitä pohjasta, joka rakentunut enemmän alkuvaiheessa.

Jos on melko valmiita terävyyden alueita jo syntyessä, tai lähellä syntymää, ja jotka eivät juurikaan hioudu, tai häviä, noiden valmisrakenteisempien voisi ajatella olevan taipuvaisuutena niin lyömättömiä, että pärjäämistä löytyy, ja hyöytyä siitä, mikä vahvasti iskostunut.

Iskostuneen suhteen oppiminen on työlästä, jolloin osuvammaksi käy sanonta, ettei vanha koira uusia opi. Opittukin voi olla iskostunutta, jolloin taipumattomuus muuhun vähentyisi myös sitä osuutta koskien, joka rakentuu myöhemmin.

Iskostuneisuus liittyy nopeuteen. Näin, vaikka iskostuneen pohjalta prosessoiduissa meni eri aika. Voisi arvella, että asiat, jotka iskostuneet vahvoiksi kehityksen alkuvaiheilla, ovat suuntautuneet kapeampiin tialanteisiin soveltuviksi, ja myöhemmin iskostuneita varten on iskostamistyön alaisena isompi kokonaisuus.

Voi olla, että vaikka iskostumat myöhemmällä iällä rakennetumpaa, ja hitaampaa, niin vaikka alkuvaiheen iskostumat ajautumallisempaa, suoran yhteyden muovaamaa, kuhunkin liittyneen yhteysvalmiuden perusteella, niin varhaisemmat "valmis-iskostumat" voivat olla myös pitempijaksoisuuteen liittyviä, siis hitaisiin prosesseihin kuuluvia ohjausrakenteita.

Miten terästettäviä myöhemmin rakennetut sitten ovat.

Ehkä kaikki oppiminen on rakentautumista, jolloin ihminen voi lähinnä valita sitä, mistä jotain lähtee rakentumaan. Oppiminen olisi sitä, että altistuu jollekin, jolloin oppiutuu spontaanisti, tai on oppiutumatta, ellei kolahda, ts ole vastaanottovalmiutta siihen, jotta jotain menisi parempaan suuntaan, valikoidun avulla.

Kimmoketta oli, aiemman löytymiseen. Enempää en voikkaan tuottaa, koska en ole enää vastaanottavainen sen suhteen, jota voisi olla, ja joka laittaisi jatkamaan tätä kirjoittamista.

Sykäystä oli kirjoittamiseen, jollain tapaa, ja tuo energia ei enää kanna. Ehkä uusi ajattelu hävitti tarpeen kirjoittaa enempää. Tai sitten, tuntuma kirjoituspohjaan katosi, jostain syystä.

Ehkä generoin kirjoitusta niin, että keskittyminen johti puiden tuntumaan, jolloin näkemyslaajuutta ei enää voi olla, samalla tapaa kuin alussa.

Tai sitten, kirjoituspohja oli niin kapealähtöinen, ettei siihen voi liittyä liittymätön. Jotta muuta olisi liitettävissä, täytyisi kirjoituspohjan olla toinen.

Jos on kirjoituspohja KP, ja se tulee käsiteltyä loppuun, ja jatko ei avaakkaan pohjaa isommaksi, tai pidä sen suuruutta yllä, kirjotusmotiivilähteenä, niin ehkä kirjoitustapa on sulkeva, avoimesti kuikuilevan sijaan.

Ehkä työläys painaa. Kun uutta joutuu puntaroimaan, on se pysähdys. Pysähdys liittyy tienooseen, ja se valtaa enemmän ja luo osuutta jatkoon, mitä kauemmin pohdintaa on, tietyssä kohden.

Jos siis haluaa, että kirjoitus voi avartua, täytyy kirjoitusvaiheisiin liittyvä pysähtyminen tarkoittaa ei-ehtymistä aiemmalle, tai olla omalla tavallaan kirjoitusenergiaa sisälläpitävä.

Jos kirjoitusvaihe luo vahvaa jatkoenergiaa, ja värittää painotetusti kulkua, menee kirjoitukset tietty aidosti haarautuvaksi. Alkuperäinen lähtö ei enää kanna, samalla tapaa, jolloin alkuperäis-aiheesta tosiaan poikettu.

Onko alkuperäisaiheesta poikkeama sitten eksymistä, vai tietoista, avautuvaan sisäiseen tilanteeseen menoa, on toinen juttu.

Jos mielessä oleva tavoite vesittyy poikkeamissa, niin harhailuksi on mennyt. Jos taas aiempaa jatkaa, vaikka poikkeama kutsuvampi, niin riippaa vetää, kun voisi jatkaa paremmalla kantoaallolla, ja toisaalta niin, että sen voisi samalla kokea lupaavammaksi.

Yleensä luontevuuden seurailu näyttäs olevan näissä palvelevaa. Kirjoittamista voi nähdä rakentamisena, kulkuna, kuten oppimistakin. Kirjoittamalla valikoidaan sitä, minkä vaikutuksen alaisuudessa jatko menee, mille on luontevaa altistua, missä kohden pysähtyä, antaa aikaa.

Tulosta odottava rakentaminen taitaa olla erilaista, kuin rakentaminen, jossa odotetaan vaikuttavuuden äärelle viemistä, josta voi oppia, mukanaolon kautta.

Päämäräohjattu prosessi on rakentamista. Oppimistapahtuma on osittain päämäärätietoista, valintojen suhteen, siinä kun valintahetkiä ilmenee, ja muuten se on altistamista sille, mitä on saanut valittua.

Rakentamisessa saa toivottavasti sitä, mitä on lähtenyt hakemaan. Jos oppimisessa tulisi tietää tarkasti, mitä lähtee hakemaan, niin olisihan se hassua. Vapauksia on oltava eri lailla menossa, ja avoimuutta seurailla ilmaantuvia. Rakentelukaan ei varmaan ihan täysin toteudu, täysohjatusti.

Kokonaisuuteen palatakseni. Nähtävästi on suorempaa vaikuttamista, ja sen mukaista rakentumista, suhteessa koettuun ja havaittuun. Sitten on valikoivaa vaikuttumista, eli vaikuttavien suhteen tehdään valintaa. Viimeisenä tietoinen rakentaminen sen pohjalta, mitä tiedetään olevan on kykynä.

Nuo kolme oppimisen muotoa korostuvat eri tavoin, eri ikävaiheessa. Suorassa rakentamisessakin opitaan, tosin erilaisia juttuja. Millä tavoin tekemiseen liittyvät ratkaisut ovat suhteessa tavoitteeseen. Mitä ovat onnistuneet päätökset, toteutumista ajatellen.