Psykologian aakkosia

Mitenhän tolkussaan on sellainen ihmistä kuvaava tieteenala kuin psykologia. Millainen on käsitys ihmisestä, jota psykologia välittää.

Psykologia pyrkii ehkä olemaan objektiivinen, tieteen tavoin, siinä kun mahdollista. Millä tavoin sitten tähän alaan liittyvä tietämys ja teoria on käytännössä sovellettava. Saman kysymyksen voi tietysti asettaa tieteelle yleisestikin.

Psykologian arviointi lähti mielessäni liikkeelle siitä, kun käytetään erilaisia käsitteitä, kuvaamaan ihmisen toimintaa.

On vaikka se projisointi. Tunteet projisoidaan toisiin, eikä nähdä itseen kuuluvina. On suojakeinoksi kerrottu, erääseen suojaustason toimena.

Mitähän kaikkea tähän liittyvästä voisi kertoa, tai kertoa jotenkin vaihtoehtoisesti, ja arvioida potentiaalisia kerrontatapoja.

Projisoinnin voi nähdä ihan synkkana. Ihminen on virittäytynyt tietylle kanavalle, tunnetilaan vahvasti sidotuttuna, hetkellisesti, tai kauemmin.

Synkka ei kuvaa hyvin projisoivaksi kutsuttua tilaa, sillä ihminen on liikkeellä melko yksisuuntaisesti, lähinnä vaikuttujana siitä, mihin huomio on sidottu. Synkka merkitsee enemmän molempisuuntaisuutta.

Vaikutuskanava on joka tapauksessa auki, olipa vaikuttumisen tarkemmin ottaen mitä onkaan. Kun vaikutuskanava on usein tiukasti tietyllä tapaa rajattu, ja ainakin kokemuksena hankala, selittyy vaikutuskanavan yksipuoleisuus itsekeskeisyytenä, suojaustilana. Suojamekanismi on näin selkeä osa projisoinnissa, kuten kerrottu.

Yleisesti ihmisen yhteysvalmius on sitä, mille kanavalle hän voi vaihtaa. Yhteyden laatu puolestaan valitun kanavan jälkeen määräytyy sen perusteella, miten hyvin kanavaa on valmis seurailemaan, jos tarve.

Projisoiva tilanne on tietyllä tapaa kanavavalinta, joka toteutuu automaattisesti. Jos tilanteeseen liittyy niin voimakas vastaavuus johonkin omaan vastaanottopuoleen (oli syynä aiempi kokemus tai pysyvämpi piirre), niin synkka on tosiaan hassu käsite, sillä vastaanottokokonaisuus saa vain groteskin vasteen, ja tekee vahvaa epäoikeudenmukaisuutta havaittavaa kohtaan.

Projisointi taitaa pitää sisällään tunnetta ja oletuksia, eli asenteita, joissa oletukset ovat syntyneet vahvojen tunteiden takia, karkeapiirteisesti. Näin projisointi liittyy jollain tapaa asenteisiin, vaikka kaukaisuutta on.

Projisointi on asennetta hetkellisempi. On jotain tunnetta mukana, ja kanavavalintaa sitä vastaavasti niin, että tunne ottaa ehkä lisäkierrosta havaitusta, ja tunnetila laukaisun jälkeen lähtee kasvamaan, eri syistä, tai vaimenemaan.

Projisointiin liittyvän tunnetilan voimakkuus on selkeämpi, jos tilanteessa on jotain tunnetilaa ruokkivaa, ja vaikuttuva saa vahvistusta heränneestä kohteesta.

Esim pelko laukaisee pelkotilaan liittyvän havaintokanavan, ja jos pelko näkyy ensinheränneellä, voi se saada havaitun pelkäämään, jolloin kummankin pelko ruokkii toista, vaikka pelko lähtisi näissä alkuun vain toisesta, jonkin aiemman tunnefiksaation perusteella.

Asenne kehittyy varmaan projisoinnista. Tilanteet oppii syvemmin, ja odottaa tietyn tunnekuvion ilmaantumista, ja kun kokonaisuus koetusti piirtyneempi, proseduuri on vakaampi toiminnaltaan. Asenteessa on se hyvä puoli, asenteellisen kannalta, että epäsiedettyyn tunteisiin liittyy jotain toimivan puolustuksellista, ja lyhyellä tähtäimellä selviytymiskeino pelaa jotenkin.

Kelailu vie oppimisen teemaan. Vähän uutta lähteä tavaamaan tällaisia psykologian perusteita. Sujuvaa kerrontaa uupuu, vaikka tällaisten lainalaisuuksien mukaan menty, tähän saakka, ja jatkossakin.