Uppotukkina

Viime aikoina koodaillut tiiviimmin. Elämänpuitteet rakentuvat aika toisin, kun uppoutuu aivan toisenlaiseen ympäristöön.

Kun on ollut kauemmin muualla, tulee väistämättä etäisyyttä aiempaan. Palatessa huomaa kaikenlaista, eri tavalla, kuin ollessa, saman äärellä.

Jos on sitä samaa, vaikka vilkkaana, ja toiminnantäyteisenä, niin tämä voi yllättäen puuduttaa. Tarvitaan irtiotto, oli se mitä vain, ja kun palaa, niin vasta sitten net tutut kohtaa, oikeasti.

Keskittymisestä kun kerrotaan, ettei olisi hyvä multitaskata, ja tulisi mennä asia kerrallaan, niin mitä se lopulta tarkoittaa, ohjeena?

Ehkä turha häsläys ei ole hyväksi, tosin jos häsläys on hakemista, eikä seurattavaa fokusta ole, mikä on tyypillistä uuden haussa, rutiineihin poiketen, niin sähläys on suorastaan pakollista, jotta fokus säilyisi, vaikkei tietäisi, missä fokuksen tarkemmin ottaen tulisi milloinkin olla.

Keskittyminen on uppoutumista, jonkin varassa vajoamista, minne pääseekin. Jotta voi vajota, tarvitsee turhat heittää. On se totta. Toisaalta, jos ei vajoa, niin silloin se tarkoittaa vajottavien hakemista. Fokus ei seuraa tyhjästä. Eikä fokus syvene tyhjästä, kun pysähtynyt.

Vaikea näistä lopullisempaa on sanoa. Sen voi ehkä kertoa, että kaikkia ohjeita ei osaa hyödyntää, ei voi hyödyntää, eikä kaikista ohjeista ehkä ole apua, tietyssä tilanteessa. Ohjekkin vaatii ymmärryksen, ja tavoittamisen, eikä tämä ole aina automaattista.

Palatessa on melkoinen tarve kirjoitella kaikenlaista, siinä kun kontaktia tulee otettua muuhun. Helppo kuvitella mielessä, että uppoutuneisuus voi olla myös pitkäaikainen vaihe, tai olotila.