Vaiheet kuin unta
Eilen kävin pitkästä aikaa selkeämmin juoksulenkillä, vaikka polkujuoksua oli vain reilut viisitoista minuuttia, muu osa kävelyä. Täytyy sanoa, että koko juokseminen jäänyt niin vähiin, että tuntenut itsensä köntykseksi.
Eilisellä lenkillä palasi tunne, että juoksun voisi edelleen saada rullaaman. Samalla tuli mieleen se, miten helposti juoksemiseen voi jäädä koukkuun. Yksinkertaisista suorituksista juoksu lienee vahvin aktivoimaan. Suorastaan tehojuttu.
Kun oli dokkari hevosista, ja niiden juoksemista, niin uutta oli se tieto, miten tarkasti niiden on juoksussa on hengitys. Juoksu menee hengitysrytmin mukaisesti, ja poikkeaminen taisi olla jopa mahdottomuus. Hengitys siis hyödyntää liikettä, ja askellusta.
Omassa juoksussa tuli mieleen myös tietty sujuvuus, mikä kulkee juoksun mukana. Veren pakkautuminen käsiin on selkeä tunne. Joskus tuntuu, että käden joka solut alkavat elää. Tuntemus voimistuu, tietynlaisen juoksun yhteydessä, tai kävelynkin.
Piti funtsia sitä, miten maailma voi avautua niin radikaalisti lenkin aikana. Piti kirjoittaa kaikenlaista kelailua, jälkikäteen. Ajattelin, että mitäpä sitä hötkyilemään. Katsoin dokkarinkin väliin.
Kun sitten piti kirjoittaa, niin aivan kuin unta olisi muistellut. Ajatuskulut eivät olleet palautettavissa, eikä edes aihe. Käsittämätöntä. Varmaan esimmäinen lenkki oli kokemuksena niin voimakas, että mentiin toisissa sfääreissä. Uskomatonta, miten joskus voi vääntää niin kovasti, siis olla tunne siitä, että käsittelykapasiteetti menee aivan toiselle tasolle.
Erään tietokirjan yhteydessä, lukeminen teki saman vaikutuksen. Maailma avautui kirjan lukemisen jälkeen niin eri tavoin tarkastellen, että sitä ihmetteli, minkä kaiken tauhkalla sitä oli elänyt, kunnes päätyi väistämättä tauhkan sekaan, ja kirjan fiilis oli kuin uni, ja sen kuvat, jotka jäivät.
Voiko päivätajunta sitten olla missä määrin kuin uni. Tällaiset kiehtoo ja vie, tilanteina. Millä tavoin noissa voi lisäksi olla mukana niin, että tolkku säilyy ja jokin tasapainoisuus. Ehkä aivan omanlainen asia, uusien mielenmaisemien vallitessa.
Viime lauantaina kävin pyöräreissulla. Päätös syntyi extemporee, tosin valmistelu kesti, ja omistin sille tietoisesti aikaa.
VastaaPoistaKiva oli reissata, sen takia, ettei tarvinnut pysähtyä keräilemään mitään, sieniä tai marjoja. Pysähtymättömyys, hyvästä syystä. Sai keskittyä vain ajelemiseen, maisemien katselemiseen, ja fiiliksiin. Toisaalta lähitienoota tuli samalla enemmän tutuksi, ja luottamusta matkantekoon, kun edes karttaa ollut.
Teltassa yö. Kosteikko-alueelle laitoin teltan, järven rantaan. Kiva oli uida, vaikka vähän tummaa vettä ja yksin pelotti hiukan, jos jokin kohtaus tulee, niin se on viimeinen reissu. Ennen iltauintia tuli mentyä suolammella, jonka vesi oli vielä tummempaa.
Yö oli vaikuttava. Metsä huumasi tuoksullaan, ja pyöräilyn jälkeen oli kuuma, vaikka tuli uitua. Valossa luin, teltan ulkopuolella, ja ajattelin, että voisin yöpyäkkin siinä. Pimeämpi teltta ei houkuttanut, kun valoa vielä oli paljon, ja kesääkin. Itikoiden takia pakko kömpiä telttaan. Vähintään hyttyssuojaa tarvitsee kasvojen peitoksi, koska makuupussissa tulee tukahduttava, jos sisällä hengittää.
Erikoista luontoreissussa oli totaaliuupumus, ja eniten mielellisesti. Kroppakin oli vähän väsynyt, tosin uupumus oli selkeästi poikkeava, kokonaisvaltaisuuden takia. Hämmästyin, kun ei tehnyt mieli kuin lähinnä olla. Siinä istuskelinkin asfaltilla, josain vaiheessa, kun juttelin jotain puhelimessa. Se puhelu tuntui sopivan ihan hyvin, siihen hetkeen.
Pyöräreissun kuvaus liittyy b-tekstiin. Kun pyöräilee ja antaa metsän huumata, niin todellisuus tosiaan vaihtuu. Tietyllä tapaa se myös kuormittaa. Paitsi että tuoksut aktivoivat, niin aktivoituminen taitaa syödä resursseja, ja jos vähissä, niin uupumus on totaalisempi.
Pyöräreissuja ei voi sanoa opettavaiseksi, vaan ainakin tuollaisena, ne ovat kasvattavia. Niissä kasvetaan henkisesti.
Oppiminen on muutenkin sellaista, jota voi suunnata, ja omaksuttua vaihtaa. Kun kasvetaan, niin tulee mieleen kasvi, joka on paikoillaan juurillaan, jolloin kaikki kasvu on aina mukana, eikä sitä voi vaihtaa, tai heivata mielestä samalla tapaa kuin oppimista.
Kasvaa sana on tosiaan hauska, kun viittaa kasviin, ainakin voi kuvitella näin. Mitähän taas oppi merkitsee, etymölogian puolesta, tai mitä siitä voi tulla mieleen, jotenkin samankaltaisesti? Ei ajatusta.