Seurailun perusteita
Parasta yhteisemmässä käsittelyssä ja omistautumisessa on tietynlainen arvaamattomuus, tai avoimuus, josta voi lähteä syntymään jotain sellaista, mitä ei ole kukaan voinut etukäteen odottaa.
Kun tuollaista tilannetta ajattelee, niin mitähän ovat lainalaisuudet, jotka mahdollistavat tuollaista "putoamista", tavalla, jota kukaan kukaan onnistu estämään, tai ei ole tähän normitoimeen joskus motivoitunut / tyrkkäytynyt.
Oikeastaan, vapaan syntymisen tilanne, joksi tätä myös voisi yrittää nimetä, voi tapahtua myös kaikessa rauhallisuudessa. Estäviä tekijöitä nimittäin ei ole, kuin itsessä, ja niissä painolasteissa, joita ei ole osannut heivata pois, edes tietyksi ajanhetkeksi.
Vaikka lähtökohta omassa toimijuudessa, erilaisten syntymisten mahdollistamisen puolesta, voisi ajatella olevan vapaampi, niin päätelmä on vähän turhan yksioikoinen, ja mikä osumattomampaa, päätelmälle ei ole suurta tukea todellisuudesta.
Isommassa porukassa, on enemmän ammennettavaa. Jos siihen on pääsyä, potentiaalia löytyy väistämättä enemmän.
Toisaalta isomman kokoonpanon parempi potentiaali liittyy myös siihen, että ne esteet, jotka rajoitettumman ympäristön tilanteessa aiheuttaisivat esteytystä, voivat nämä kohdat saada sopivaa lioitusta.
Esteelliset kohdat voi toisaalta purra, myös linkomekanismin puolesta. Yksilön mahdollisuus tällaisiin takkuamiskohtiin, voi olla kyvyttömämpi.
Mitä sitten yksilön vahvuuspuolelle voisi kuulua.
Kun kirjoittelussa päätynyt tällaisen kerronnan kontekstisumentumaan, vaikea kahlata nopsasti niille vesille, josta vaihtoehtoisempi tapa lähtisi avautumaan, yhtä helpon sujuvasti.
Kun maailmaa availee, yhdestä kulmasta, ja ehkä toisestakin, niin viimeistään jossain kohtaa tulee vastaan tilanne, ettei osaa haukata oikein mitään kokonaisempaa, jolla voisi olla hyötyä.
VastaaPoistaAikansa kutakin. Ehkä parasta tuottajana olisi, ettei yrittäisi olla liikaa tuottamisen maailmassa, josta käsin kyllä generoida parhaiten uutta, vaihtoehtoista, täydentävää, lujittavaa, ...
Syventymistä ja paneutumista, voi ajatella tosiaan omana maana, minne nyt onkaan päätynyt. Sitä kieltä osaa, ja sen kiemuroita, paremmin ajastaan. Tienoisiin liittyvää potentiaalia, tai kätkeytyviä voimavaroja, ei tosiaan voi lähteä dissaamaan.
Mikä sitten on näissä syventymisissä, jotain sellaista vastavoimaa, joka on sen verran varteenotettavaa, että suorempi fokustaminen arvona jää toiseksi?
Hurahtaneisuudesta on kyse, ja sen vastakohdasta. Mitä nämä tarkemmin ottaen pitää sisällään, voi ollakin vaikeampi juttu, koottavaksi.
Tekemistä, sen jakamista ja suuntaa, voi toisaalta ajatella perinteisen monipuolisuuden vinkkelistä, vähän kuin ruokaa, tai terveystekijöitä yleensä. Liika on liikaa. Jossain vaiheessa määrä muuttuu myrkyksi. Siis muuten terveellinen, ja välttämättömästi tarvittavakin asia.
Miten kääntymien hyvää ja nostavaa puolta voi erottaa siitä, milloin jokin tosiaaan alkaa olla nakertavaa, eteenpäin menemisen sijaan. Kai tästä käännepisteestä jotain voisi yrittää löytää.
Yksi tapa arvoida toiminnan kohdentamista ja mitoitusta, toiminnan organisoimista, on ajatella toimijuutta itseään, ja sen lähtökohtia.
Millainen on noin ylipäätään, ja millä tavoin voi ajatella soveltuvansa osaksi jotain yksittäisempää, johon fokustavampi tilanne väistämättä johtaa. Millä tavoin näitä duunareita voi delegoida asialle, tai tuleeko tässä edes mieleen, delegoimisen mahdollisuus?
Joskus kehitin ajatelman/aforismin, jossa oli jotain tällaista: "Ole oma joukkueen johtajasi."
Vaikuttaa vähän skitsolähtöiseltä saatto-ohjeelta, vaikkei lähetyskäskyltä sentään. Afo kaivettavissa varmaan tämän blogin a-osastolta.