Sopivuudesta

 
Mainasin kirjoittaa aforismin/ajatelman: Mitä enemmän äly-osuutta, sen enemmän kykyä ja valmiuksia, suoraan otettavaksi, tosin sen vähemmän kykyä ja valmiuksia, suuntautumiselle, ts potentialisää sille alueelle, jonka kupeeseen kasvu kestää kauemmin.

Ajatelman tarkempaa muotoa en muista. Sanoma oli jotain tuota.

Älykkyys-käsite, järkevästi maailmaan liittyvänä, voisi viitata vahvasti autismin tai robotismin tyyppiseen. Toiminta näkyy konemaisuutena, jossa on hyvää, sekä toisaalta heikkoa.

Tämän tyypin tarkasteluvinkkeli, joka kavantumallisemman botismi-osuuden havaittavuudelle suotuisampaa, ja vaikka on toisaalta yhtä lailla kiinnittynyttä botismia, niin sentään jotain jalostuneempaa.

Jossain tutkivassa ja hakevassa kielenkäytössä, koko älykkyys-käsite tuntuu sekoittavalta. Siihen liitetään käytännössä jotain suuremman konteksti valmiutta, kuin pelkkää konemaisuutta, kuitenkin niin, että konepiirteisyys on varteenotettavaa, eikä ylenmäärin löysiä ole havaittavissa.

Sosiologisessa mielessä, ihmisen piirteitä kuvaava ja arvottava alue, voisi olla pontentiaalista maastoa, tarkastelululle. Mitä kaikkea voisi löytää alueelta, johon latautuu paljon merkitystä, ja ohjaavaa vaikutusta/motivaatiota.

Nerokkuus voisi olla älykkyyttä ylittävää, yllätyksellistä konemaisuutta, jumallisuus täydellistä neroutta, ja viisaus jotain maltillisemmin asemoituvaa. Näin voisi päätyä ajattelemaan, jos tutkisi suhtautumista mielten tasolla.

Darwinisti sanoisi, että haussa on suoran kyvykkyyspalvelevuuden valikointia, että avoimuuden jättämistä sille, minkä suhteen ei syytä olla yhtä fiksautuva. Kummassakin voidaan mennä överiksi. Siten pärjääminen isomminkin, on tasapainolua, ja asioilla, joita ei oikein osata ottaa tällaisen arvoisena.

Pointti tälle pohdinnalle, syntyi tilasta, jossa elämme. Tietyllä tapaa rajat on käytetty, merkittävässä määrin perusteellisesti, että aiempi linja painotetun sellaisena, voi tarkoittaa hankaluutta.

Ongelmana ei silti olisi niinkään rajallisuus, ja sen löytyminen, vaan se, ettei uutta tilannetta tajuta olemassaolevaksi, eikä muutosta älytä oikeasti kunnioittaa.

Kun ihminen on itse muutoksen suurin aiheuttaja, tätä muutosta pidetään merkittävästi ottaen hyvänä, ja voidaan puhua jopa kehityksellisyydestä, niin ei välttämättä oteta huomioon, menestys/meno-pohjan kattavuutta, eikä toisaalta tällaisen kattavaa soveltuvuutta.

Menestymisen perusmalli, mistä voisi olla kyse, sanotaan vaikka älykkyyden sopivassa hakemisessa ja arvostamisessa, ei välttämättä tule sovelletuksi siten, kuin mitä ihmisen perusvahvuuksiin yleensä kuuluu, ja on kuulunut.

Tällaiset toispuoleisuudet liittyvät nousuvaiheisiin. Irroitettavaksi tulee ensin helpointa, ja vasta jälkikäteen sitä, mikä on työläämpää. Voisi puhua sulatteluvaiheesta. Kun jotain lohkeaa tosi paljon, tosi nopeasti, seurauksena ähky, ja romahdus.